Hymyile

Olen nyt ollut pariinkin otteeseen objektiivin kiusallisemmalla puolella. Samalla olen oppinut itsestäni ja olemuksestani uutta.

Kasvoilleni ei olekaan piirtynyt se varaukseton leppoisuus, jonka olen kuvitellut läsnäolostani kumpuavan. Sen sijaan jostain kosmisista syövereistä kasvoilleni ilmestyy kiire, vastuu ja huoli - vakavuus.

Kuviin ikuistetun todellisuuden nähtyäni ymmärsin: Kuvitelmani huolettomasta virneestä on todellisuudessa muuta.

Miksi hymyileminen on niin vaikeaa?

Kyyninen ja harkitseva luonne ei salli täydellistä vapautumista. Poliittisiin liikkeisiin ja metafyysisiin kaikkivoipiin astraaliolentoihin uskovat hurmoksiset ihmiset usein hymyilevät - siinä on siis jotain epäilyttävää. Niinpä harkitseva kyynikko asettaa kasvolihastensa nytkähtelylle rajat.

Mutta ilmeet ovat merkittävä osa arkista kommunikaatiotamme - jopa tuota kontemporaaria pikaviestinnän diskurssia, jossa hymiöt määrittävät hyväntahtoisuutesi. Kasvotusten on kuitenkin hankalampaa. Hymiötä ei voi piirtää. Se pitää muodostaa kasvoille ja sen vivahteet ovat äärettömät.

On huolestuttavaa huomata rajoitteensa. Mikä on tehnyt minusta niin kyynisen. Kyynikko minussa vastaa: Syyllinen on järki ja äly. Ehkä, jos olisin aavistuksen tyhmempi, olisi helpompi hymyillä. Tämä ajatuskulku on vain todiste vajavaisuudestani.

Olen siis pohtinut kuinka viestiä aito vilpitön hyväntahtoisuuteni, jota useimmissa tilanteissa todella koen. Kuvat opettavat - minun on opeteltava hymyilemään.

Jos olet tavannut minut, olen todennäköisesti hymyillyt sinulle vaikket sitä nähnytkään.

Muistitko sinä hymyillä eilen?